Suomalainen leipäkulttuuri
Leivällä on ollut ja on edelleen vankkumaton paikka suomalaisessa ruokakulttuurissa ja suomalaisten ruokapöydässä. Ennen leipää ja suolaa käytettiin monissa juhlamenoissa onnen ja siunauksen tuojina. Katovuosina oli turvauduttava pettuun. Pettu- ja ruisjauhoista leivottiin leipää. Hätäleipiä valmistettiin myös esimerkiksi oljesta, jäkälästä ja sammalesta.
Suomessa on poikkeuksellisen monipuolinen ja monimuotoinen leipäkulttuuri, jossa alueelliset vaihtelut ovat suuria. Suomalainen leipäkulttuuri voidaan jakaa kahteen pääalueeseen: Länsi- ja Itä-Suomeen. Ennen länsi oli kovan leivän ja itä pehmeän leivän, kukkojen ja piirakoiden aluetta. Länsisuomalaiset leipoivat leipää ulkouunissa tai erillisessä pakarissa happamia ruisleipiä kaksi kertaa vuodessa. Leivät kuivattiin vartaissa. Itä-Suomessa taas pehmeää limppumaista ruisleipää tehtiin viikoittain liesiuunissa. Muista leipäviljoista kuten ohrasta, mutta myös tattarista ja kaurasta, tehtiin rieskoja.
Itäsuomalainen leipäkulttuuri perustuu edelleen tummaan perinteiseen ruisleipään, jossa myös karjalanpiirakoilla ja erilaisilla kukoilla on merkittävä rooli. Länsi-Suomessa suosiossa ovat myös maustetut ja makeahkot leivät, kuten saaristolaisleipä, piimälimppu ja rusinaa tai kuminaa sisältävät leivät. Keskemmällä Suomea maistuvat lähes kaikki leipätyypit.
Etenkin ruisleivällä on meille vahva symbolinen arvo. Ruisleipä on kuitenkin muuttanut ajan saatossa muotoaan. Reikäleivän ja limpun rinnalle on noussut palaleivät ja valmiit viipaleet. Juureen tehty leipä on noussut trendikkääksi tuotteeksi naapurimaissamme Ruotsissa ja Norjassa ja sama ilmiö on nähtävissä täällä meillä Suomessakin. Palataan ikään kuin juurille.
Aikaisemmin pulla oli ollut saavuttamaton herkku, sillä vehnäleipä yleistyi vasta 1800-luvun loppupuolella. Se tehtiin usein ostojauhoista. Muita makeita leivonnaisia olivat piparkakut, vehnärinkelit ja vohvelit, joita valmistettiin tai ostettiin kaupungista pitoihin. Valkoisen jauhon tarina on mielenkiintoinen osoitus ruokakulttuuriin liittyvästä ikuisesta kiertokulusta. Osa ylempien sosiaaliryhmien elämäntyyliin liittyvistä tavoista välittyy vähitellen alemmille sosiaaliryhmille. Monet aikaisemmin ylempien sosiaaliryhmien ruokavalioon kuuluneet elintarvikkeet ovat tulleet alempien sosiaaliryhmien ulottuville ja menettäneet ylellisyysasemansa. Hyvä esimerkki tästä kiertokulusta ovat valkoisista jauhoista tehdyt leivät ja makeat leivonnaiset, jotka 1800-luvun lopulla olivat yläluokan herkkuja. 1900-luvun aikana niistä tuli jauhatustekniikan kehittymisen myötä koko kansan ruokaa. Parin viime vuosikymmenen aikana täysjyväleivän kulutus on noussut. Sitä on alettu syödä ylemmissä sosiaaliryhmissä. Pulla ei enää ole kaihottu ylellisyys, ja rukiisen leivän arvostus terveyttä edistävänä tuotteena tekee reikäleivästä taas houkuttelevaa.
Vaikka ruokakulttuurin alueelliset erot ovat tasoittuneet kaupungistumisen ja teollistumisen myötä ja ruokakaupoista ympäri Suomea löytyy suunnilleen sama perusleipävalikoima, on juuri leipätarjonnassa yhä paikallisia eroja. Alueelliset leipäkulttuurit ovat säilyneet pienten paikallisten leipomoiden ansiosta. Harva enää leipoo kaikkea leipää tai edes osaa leipoa. Vielä harvempi kasvattaa viljansa itse. Leipomisesta on tullut pikemminkin harrastus kuin jokaviikkoinen välttämättömyys.
