Kotimainen leipä

Kunnioitettu leipä

Entisajan ihmisille leipä ei ollut itsestäänselvyys. Leivän saanti ei ollut kylväjän päätettävissä - lujinkin uurastus oli turhaa, ellei luonto ollut ihmisen puolella. Se sai ihmisen tuntemaan oman voimattomuutensa. Lapsia opetettiin pienestä pitäen kunnioittamaan leipää. Sitä ei saanut panna pöydälle nurinpäin eikä jättää veistä leivän päälle. Leipä kädessä ei saanut lähteä juoksemaan eikä se suussa saanut puhua. Leipää sai pyytää vain sen verran kuin kerralla jaksoi syödä.

Papille papinleipä

Pärttylinä (24.8.) oli tapana viedä kirkkomatkalla papille kesäsaatavat: leipänyytit, voit, vasikannahat ja juustoa. Tuomaana (21.12.) taas pitäjän pappi ja lukkari ajoivat saataviaan, pitivät kinkereitä ja keräsivät veroja. Kyläläiset leipoivat papinverojen maksuun rovastille oikein suuren leivän sekä kesällä että talvella. Kappalaiselle riitti pienempikin.

Leipä onnen tuojana

Leipää ja suolaa käytettiin monissa juhlamenoissa onnen ja siunauksen tuojina. Rotinat, Länsi-Suomessa varpa(ja)iset, olivat vastasyntynyttä katsomaan tulleiden sukulaisten ja naapureiden ja ystävien lahja äidille. Rotinakoriin haluttiin leipoa parasta mahdollista: piirakoita, rieskoja, kukkoja, lettivehnästä ja rotinarinkeleitä. Myöhemmin mukaan tulivat kakut ja pikkuleivät.

Puolet petäjäistä

Katovuosina oli turvauduttava pettuun. Tämä tapahtui köyhissä taloissa melkein joka vuosi. Petun irrottaminen onnistui parhaiten paria viikkoa ennen juhannusta. Männystä irrotettiin kaarnan alla oleva ohut nila, petäjäliina. Sen annettiin kuivahtaa auringossa. Sen jälkeen se paahdettiin kuumassa uunissa, jolloin pihka kihosi pintaan. Jos sitä jäi liikaa pettuun, jauhoista tuli karvasta.

Kuivien petäjälevyjen survominen hienoksi oli erittäin raskasta työtä. Pettu- ja ruisjauhoista leivottiin leipää. Suhde vaihteli sen mukaan, kuinka tyhjä viljasäkki oli. Joskus leipä jouduttiin tekemään pelkästä pettujauhosta. Hätäleipiä valmistettiin myös esimerkiksi oljesta, jäkälästä ja sammalesta.